Tanka = lyhyt laulu, on japanilainen yli 1000 vuotta vanha runomuoto. Sen perustana on japanikieleen istuva rytminen tavutus. Tavuja on riveittäin 5-7-5-7-7, sisältöä koskevia sääntöjä en nyt ryhdy selvittämään. Koska pystyn käsittelemään tekstiä lähes pelkästään aivojeni visuaalisella puolella, muotoilen kokonaisuuden koostumaan itsenäisesti toimivista riveistä, ajatuskuvista. Ensimmäinen runo kertoo tankan kirjoittamisen vaikeudesta.

Ryhdyin kirjoittamaan tankaa vuonna -85, sairastumiseni aikoihin, törmäsin siihen tutustuessani zeniin, erään toimittajan todettua valokuvanäyttelystäni, että kuvissani on zeniä. Muutamat tämän sivun runoista on kirjoitettu alunperin tuolloin, niiden lopulliseen valmistumiseen vain on mennyt työaikaa yli 20 vuotta.
Koska olen perehtynyt ilmaisuun lähinnä filosofian perspektiivistä, lukemalla japanilaisten klassikkojen käännöksiä, on omiin runoihini tarttunut sen ajan ja kulttuurin vanhahtava tyyli ja aihevalinnat. Mieluummin kuin kirjoittaisin modernia aikaa kuvaavia, edistyksellisiä, aina uutta etsiviä eturivin juttuja, joita kukaan muu ei ole keksinyt aiemmin, yritän hakeutua aivan päinvastaiseen suuntaan. Sen sijaan, että yrittäisin kehittää sitä *kuka* minä olen kulttuurisen minäni kannalta, etsin persoonallisuuteni ontologisista alkukerrostumista sitä, *mikä* minä olen, sillä ilman sitä tietoa en voi tietää *kuka* minä olen. Etsin siis näiden tekstien kautta lapsuuttani, en iässä, vaan ihmisyydessä, ymmärtääkseni itseäni ontologisen ja kulttuurisen minäni muodostamana kokonaisuutena, voidakseni tutkia sen tiedon valossa todellisuutta ja maailmaa, ja omaa paikkaani molemmissa. “Joka tuntee itsensä, tuntee ihmisen.”
Muutin runojen rivityksen 10.2.11 siksi, että tekstit tulee luettua hitaammin ja alkuperäisen rivityksen rivi, ja koko runo muodostaa hajanaisemman kuvan. Rivinvaihto aiheuttaa aivoissa ajatuskulun, jos ei nyt varsin katkeamista, niin ainakin sen suuntaisen muutoksen, joka tuo tekstiin enemmän ilmaa, ja runo ei muodosta selkeää perinteistä kuvaa, vaan hajaantuu tietoisuuteen yksittäisten sanojen irrallisempina viitteinä, joka teettää enemmän töitä palapelin kokoamisessa, ja vie viestin syvemmälle alitajuntaan. Esitystapa antaa lukiessa laajemmin assosiatiivista liikkumavaraa.
 
.
.
.
oi
osaisinpa
.
unteni
näyt
kuiskia
.
silmille
sanoin
.
väräyttää
sinut
soimaan
.
lauluni
vähät
soinnit
.
.
.
.
.
kuusikkokirkon
.
tuuliurut
huokaavat
.
hiljaista
fuugaa
.
soivat
avarat
taivaat
.
metsän
sammalhämärään
.
.
.
.
.
tuulessa
lehdet
.
kieppuvat
villit
vapaat
.
muuttomatkallaan
.
korkealta
taivaalta
.
kurkiaurojen
kutsu
.
.
.
.
.
täyden
täytenä
.
kirkkaana
syksyinen
kuu
.
sylissä
meren
.
vai
kannella
taivaanko
.
pilven
kulkemattoman
.
.
.
.
.
kesäisen
päivän
.
istuskelen
kedolla
.
hoidan
virkaani
.
annan
kukkien
kukkia
.
lintujen
lentää
laulaa
.
.
.
.
.
autiot
talot
.
kariutuneet
iäksi
.
aikojen
virtaan
.
huoneet
asuu
ikävä
.
jospa
edes
kulkumies
.
.
.
.
.
mene
itseesi
.
te
jaksoitte
hokea
.
nyt
olen
täällä
.
en
tiedä
mitä
tehdä
.
en
löydä
tietä
ulos
.
.
.
.
.
myrskyssä
sortuu
.
isompikin
petäjä
.
miten
käy
minun
.
juurilta
multa
myyty
.
latva
jo
varsin
laho
.
.
.
.
.
puhun
kirjoitan
.
siivoan
mielestäni
.
turhimmat
sanat
.
kunhan
joskus
loppuvat
.
omistaudun
naurulle
.
.
.
.
.
en
runoilija
.
en
taiteilija
liene
.
ihmisenäkin
.
olen
itseoppinut
.
pelkkä
harrastelija
.
.
.
.
.