Runoilijanurani katkesi kuin kanan lento sairastuttuani kofeinismiin samoihin aikoihin kun kiinnostuin filosofiasta ja runoudesta. Olin tekemässä kolmatta valokuvanäyttelyäni, joka jäi niin ikään viimeiseksi, ainakin toistaiseksi, ja mietin, pitäisikö kuville antaa nimet. Nimien keksiminen ei ottanut tulta, sen sijasta tuijottelin kuvia ja kirjoittelin muistiin satunnaisia ajatuksia, joita ne herättivät, ja käytin sitten niitä näyttelyesitteenä. Toivottavasti kenelläkään ei ole enää kopioita niistä.

Yritin kirjoitella päihdesairauteni aikana, mutta siitä ei tullut “lasta eikä paskaa” ja olen hävittänyt lähes kaikki sinä aikana syntyneet tekstit, ne ovat selkeästi dementoituneen mielen yritelmiä. Vieroituksen kuluessa oireet ovat antaneet sijaa kausille, jolloin olen saanut yhteyden luovuuteeni. Kun vieroitusoireet satunnaisesti palaavat, katoaa luovuus samantien. Olen kuitenkin kirjoittanut muutamia uusia runoja kaiken muun kiireen ohella. Näen teksteistä itse, että kehitystä on tapahtunut, vaikka se lienee tapahtunut “pinnan alla”, ilmaisu muuttui dramaattisesti kun myrkytysoireet alkoivat poistua. Välillä tulee mieleen, millainen kirjoittaja minusta olisi kehittynyt jos olisin pystynyt kehittämään itseäni kirjoittamalla aktiivisesti noiden parin vuosikymmenen aikana, jotka vietin poissa tästä maailmasta.

 
.
.
.
.
valitsin kaupassa päärynöitä
otin yhden käteeni
se oli oudon muotoinen
käyrä
laitoin sen takaisin muiden joukkoon
josta se paistoi silmään
kuin kipeä peukalo
kun olin punnitsemassa päärynäpussiani
tuo oudon muotoinen päärynä
ei suostunut poistumaan mielestäni
en kyennyt hylkäämään sitä
hain sen mukaani ja vein kotiin
kun söin sen
se maistui hyvältä
.
.
.
.
metsässä ei ollut menninkäisiä tänäänkään
olen nähnyt niitä usein kirjoissa
en koskaan metsässä
kerran näin pahvisen nallekarhun
se heilutti minulle tassuaan
yritti kai liftata minun matkaani
tämä tosin tapahtui kaupungissa
.
 
.
.
.
- emigrantti nojaa kuuseen -
istun kuusen alaoksakodassa
kitara sylissä odottelen menninkäisiä tulevaksi
täällä niiden pitäisi asustaa
ainakin satukirjojen mukaan
tuntevatkohan ne bluesia
tuntevat varmasti jos niillä on naisia
jos tulemme juttuun
muutan metsään
ei ole ihmisten joukossa hääviä
elämäntapamenninkäisen elämä
.
.
.
.
kävelen mielelläni öisin
kaupungin tyhjiä katuja
kuin omistaisin maailmojen kuoret
ja kun kulkija tulee vastaan
ja kun hän on mennyt
on kuin lävitseni olisi kävellyt
ihmisen elämä
.
.
.
.
en minä haluaisi tässä istua ja kirjoittaa
tässä istua ja kirjoittaa
kun kinttujani kolottaa
haluaisin olla jotakin
aivan muuta
musiikki
tai runo
sininen ajatus sinussa
mutta sitä voin olla vain tässä istuen ja kirjoittaen
tässä istuen ja kirjoittaen
kun kinttujani kolottaa
.
.
.
.
metsässä maleksiessa
sattuu tämän tästä
että jokin puu kutsuu minua
hetkeksi istahtamaan juurelleen
puutkin voivat joskus olla
seurankipeitä
ja minä poden syyllisyyttä
kun en jouda joka kuusen juurella istuksimaan
.
.
.
.
istuskelen kivellä
katselen kuplia
joita nousee lammen pohjasta
saman näköisiä
mutta eivät samoja
viipyvät hetken kunnes
poksahtavat rikki
vesi tulee jälleen vedeksi
ilma ilmaksi
 
loppuvatkohan ne joskus
.
.
.
.
- henkinen perintöni jälkipolville -
.
ryhdyin muinoin filosofiksi ja kirjoitin heti pääteokseni
vuodatin siihen kaiken minua kerryttäneen
sain kokoon seitsemäntoista tavua
.
sormeni piirtää
piiriä veden pintaan
sormeni piirtää
.
jos lisään tuohon kaiken uuden tiedon
lyhenee teokseni entisestäänkin
eikä enää täytä haikun mittasääntöä
ymmärrykseni on lisäännyttävä vielä siinä määrin
että voin tiivistää koko elämäni
pelkkään pisteeseen
kertomaan
olin
.
.
.
.